Tämän teoksen nimi voisi olla ”Elämänliekistä iloiten”, ja teosta kokiessa voisi kuunnella Tuure Kilpeläisen kappaleen ”Lumous”. Voimallisin kokemukseni on se, että olemme rajatonta valoa, joten sielujemme on hyvä muistuttaa itseämme siitä, että olemme esteetöntä virtaavaa valoa.

Olipa aikamme edetä tai uskaltaa viipyä näennäisessä tapahtumattomuuden tilassa, molemmat vaihtoehdot kysyvät luottamusta ja uskallusta. Luottamusta itseen, luottamusta elämään, luottamusta korkeampaan. Siihen, että kaikki menee lopulta hyvin. Välillä osaa luottaa enemmän ja välillä vähemmän. Sillä hetkellä, kun homma sujuu, saattaa tanssimme läpi elämien ja ikuisuuksien näyttää vaikkapa tältä.

Ihmisenä kasvaessa ja tietoisuuden lisääntyessä kaikki turha ja tarpeeton voi palaa pois karstan lailla, jolloin jäljelle jää vain olennainen. Ajat vaihtuvat ja kehomme kuolevat. Mutta sielu tunnistaa korkeimman rakkauden ajasta ja paikasta toiseen ja taas ajattomuuteen. Sielu on ikuista valoa. Olemme rakkautta.